mä selviin varmaanki sitte

johanna sanoo että mä alan voimaan paremmin

kai paremmin, jaksan katsella jalkoihin etten kompastu, sitoa nauhatkin

katsoa silmiin, hymyillä ja kiittää

teen pikku projekteja kotona ja kastelen kukkia ja vien koiraa uusiin paikkoihin lenkille

tästä on hyvä jatkaa.

Silmuja

Melkein kaksi vuotta on kulunut. En ole ihan varma, olenko muuttunut.

Ulkoisesti ehkä: en ole enää se sama surkea mytty, joka oli jumissa omassa mökissään tuppukylässä, vailla tajua todellisuudesta tai ihmisten kanssa vuorovaikuttamisesta. En enää puhu niin tukahtuneesti ja hiukset eivät ole takussa. En nuku suurinta osaa päivästä ja yöstä, vaan olen aktiivinen ja teen asioita jopa vapaaehtoisesti. Minulla on ihmisiä pysyvästi elämässäni.

Olen muuttanut omaan asuntoon lähemmäs Helsinkiä, koiran ja miehen kanssa. Se mies on mulle hyvä, paljon parempi kuin aikaisemmin oli, ja mäkin olen sille parempi. Päiväni koostuvat rutiineista, kuten tiskaamisesta, ihonhoidosta, vanhojen RIP Vine -videokollaasien uudelleenkatselusta tai sukkien parittamisesta. Aloitin koulun, käyn siellä välillä juomassa kahvia mutta palautan yleensä tehtävät ajallaan ja olen saanut luokkakavereita. Säännöllisyys luo elämääni rakennetta ja tarkoitusta, jota ei ennen ollut.

Koira taas tuli mulle Venäjältä ja vien sitä joka päivä uusiin paikkoihin. Sitä pelottaa, mutta se luottaa että mä voin suojella sitä. Tehdään pitkiä lenkkejä ja opetellaan yhdessä rutiineja. Kuka pelasti ja kenet?

EN venytellyt tai juonut vettä, että pääsin tähän tilaan. Voisin ystävällisesti haistattaa vitut kaikille niille sairaanhoitajille, jotka käskivät minua ajattelemaan positiivisesti tai syömään lautasmallin mukaan. On väärin olla kohtaamatta todellista ongelmaa - se piilee vanhempien alkoholismissa, koulukiusaamisessa, yksinäisyydessä tai lapsuuden hylkäämisessä EIKÄ siinä, ettei Jessican lautasella ole tarpeeksi salaattia. Mua suututtaa suunnattomasti se, miten mielenterveysongelmiin suhtaudutaan vielä Herran Vuonna 2018.

Menen vieläkin vaikeaksi kaupan kassalla, ja uskon välillä raudanlujasti, että kaikki vihaavat minua sydämestään. Oikeastaan yhä kaikki ajattelu ja suhtautuminen perustuu siihen, ettei kukaan pidä minusta. Se on surullista, mutta minusta on tulossa parempi. 

Oon sellainen huonekasvi, jota unohdit kastella monta viikkoa, ja osa lehdistäkin tippui jo pois kun se säilöi vesivarannot juuriin ja keskittyi selviämään, odotti veden tuloa. Alan pikku hiljaa elpymään, oksan nokissa näkyy pieniä keltavihreitä silmuja, aurinkokin kevään merkkinä pilkottaa. Musta tulee hyvä. 

Only time is ours, the rest we'll just wait and see

Suru on kietoutunut tiukaksi tummansiniseksi mytyksi ympärilleni. 

Haen sellaisia hetkiä miltä jotkin Ben Howardin kappaleet voisivat näyttää tosielämässä. 

Sellaisia hetkiä ei tule. Tulee syytöksiä, itsesyytöksiä, muiden syytöksiä ja lisää surua. Tavanomaisia, katkeria itkuisia keskusteluja siitä että "miksi". On myös hyviä hetkiä, niinä olen sun sylissä tai nauretaan Simpsonien koiralle.

Et voi kuitenkaan pitää musta huolta, koska se ei ole sun tehtävä.

Jos äiti ei koko ajan olisi reikikursseilla niin toivoisin sen pitävän musta huolta.

Äitille voisin kertoa miltä tuntuu.

Jokainen tarvitsee äitiä, tai ainakin jotakin äitiä muistuttavaa. 

Yritin maalata surua paperille ja siitä tuli sininen oksennus.

Olen jumiutunut tänne talooni ja varmaan hyvää vauhtia syrjäytymässä. Kuukausi kotona itkien ei oo hyvä juttu, ottaispa joku nyt ohjauskepeistä kiinni ja ohjais mun elämän selvemmille vesille.

JA sä sanot vaan että aika näyttää, aika näyttää ja niin mäkin sanon että kaipa se näyttää. Että pääseekö kumpikaan yli mun tyhmistä teoista. Luotan aikaan sillä nykyisin se on mun ainoa toivo

Antakaa minulle minut takaisin

En löydä oikeita sanoja kuvaamaan miltä tuntuu. Enää ei tunnu oikein miltään. Todellisuus vaikuttaa vinoutuneelta. Rakennukset ovat liian lähellä kadulla kävellessä. Usein alkaa pyörryttää. Tuntuu, kuin minun ja minulle tärkeiden ihmisten välissä olisi lasinen muuri.
  En hahmota persoonaani enkä ole varma, mitkä mieltymykset ovat oikeasti mieltymyksiäni. En tiedä  olenko ihminen, alien vai kukaan.

Kuin olisin lukinnut itseni
huolellisesti joka puolelta
kiellän tunteet
ja hyvän olon
asiat niin vaikeita
että niiden lähestyessäkin tunnen jo viiltävän kauhun
enkä tiedä miten tästä selvitään
kerro miten?

Taisin myös masentua.
Asiat on kasaantuneet, ja niitä on nyt niin paljon, että on vaikea edes koskea siihen kasaan. Tai katsoa sinne päinkään.

Sun lähellä on hyvä. Just sillä hetkellä. Millä tahansa muulla hetkellä kaikki on ihan helvettiä ja tekisi mieli käpertyä sellaiseksi mytyksi, joka ei kuule tai näe tai puhu mitään.
Ehkä vain tekisi mieli lakata olemasta, tai ainakin leikkiä olematonta.
Päiväni kuljen sumeasilmäisenä, surullisena, etäisenä. Olen jossain kaukana omasta itsestäni.

Olen vihainen ja haluan oman itseni takaisin
(jos sitä on koskaan ollutkaan)

Nyt olis se hetki kun käytetään hashtagia #auttakaa
Onneksi on apua olemassa

On ollut nyt vaikea
saada ruokaa nieltyä
iltaisin nukahtaa
katsoa itseään peiliin
katsoa sinua silmiin
olla raapimatta polvia
ranteita
mitä nyt sattuukaan tielle

Vaikea kirjoittaa tunteistaan junassa puhelimen muistiinpanoihin ja olla itkemättä. Todellisuus on sumentunut ja värit kadonneet, kaikki on harmaata. En tunne surua, vihaa, iloa, olen harmautta, en reagoi mihinkään, tuntuu kuin sieluni olisi karannut.
Pitäisi nauraa, tuntea itsensä hyväksi, jonain päivänä sanoa "olen onnellinen" mutten tiedä miten 

Kissoja katoin keltasesta pörssistä

ja kävelin päin tiiliseinää,

mut kaikki aika ok tänään. Oli peittoihin kietoutunut viikonloppu, makoiltiin ja putoiltiin sängystä. Hymyilin kun oot niin kiva. Otin kuvia kynttilänvalossa, niistä tuli lähinnä mustaa mutta sun kulmakarvat erottui ja jollain tapaa ne oli kivoja. 

On ikävä jonnaa ja kesää. Nyt istun omassa sännyssä ja on vähän kylmä ja kolkko. Mietin sitä ku valitin Pariisissa et on liian kirkasta, ja Riva del Gardassa sitä että on liian kuuma. No, nyt on liian...kuolema?
 Syksy toistaa itseään joka vuosi enkä enää jaksais mutta myönnyn, annan sen viedä, joka vuosihan tää on käytävä ja itkettävä, et vois olla taas keväällä onnellinen. Koht taas alan varmaan juomaan kaljaa, vaikken siit tykkää.

Ajattelin, et sit kun saan oman kämpän, niin voisin ripustaa joka paikkaan led-valoja, eikä haittais vaikka ne olis vähän vääränvärisiä. Ja et vaikka olis aina makaronia ruoaksi niin ois aina valkoviiniä kaapissa. 

Yritän valita asuinpaikkaa sillä tavalla että mun kaverit jaksais tulla sinne aina.
Näen unia missä sovitaan menneisyyden ihmisten kanssa, et kaikki on hyvin eikä tarvii enää olla loukkaantunut ja vihainen. Niistä on tullut pikku lampaita ja silittelen niiden pörröisiä päälakia. Anteeksianto kaikille ja kaikelle auttaisi mua elämään eteenpäin

How to manage life when you don't exist

Kovin väsynyt, peloissaan, en jaksa luottaa, ja aina iltaisin kun se toinen on jo nukahtanut mietin pitkään että miten kysyisin, mutta se höpisee unissaan enkä halua sitä herättää.

Junassa kirjoitin pahoja sanoja kirjaan. Vastapenkin nainen kutsui käsialaani kauniiksi ja siitä tuli jotenkin surullinen olo.  

Äiti sanoi, että minussa on sisällä hurjasti rakkautta, että olen herkkä ja huomaan enemmän asioita kuin muut. 

Ehkä siksi etten oikein elä itsessäni, elän siinä välitilassa joka on kehoni ja muun maailman välillä. Sieltä minä tarkkailen maailmaa, teen havaintoja, unohdan olla oma itseni sillä sellaista ei oikein ole. Ehkä siksi on vaikeaa olla sinun kanssa tai muidenkaan. Joudun välitilasta itseeni ja huomaan ettei minua ole. Osaan elää vain muiden kautta?