Only time is ours, the rest we'll just wait and see

Suru on kietoutunut tiukaksi tummansiniseksi mytyksi ympärilleni. 

Haen sellaisia hetkiä miltä jotkin Ben Howardin kappaleet voisivat näyttää tosielämässä. 

Sellaisia hetkiä ei tule. Tulee syytöksiä, itsesyytöksiä, muiden syytöksiä ja lisää surua. Tavanomaisia, katkeria itkuisia keskusteluja siitä että "miksi". On myös hyviä hetkiä, niinä olen sun sylissä tai nauretaan Simpsonien koiralle.

Et voi kuitenkaan pitää musta huolta, koska se ei ole sun tehtävä.

Jos äiti ei koko ajan olisi reikikursseilla niin toivoisin sen pitävän musta huolta.

Äitille voisin kertoa miltä tuntuu.

Jokainen tarvitsee äitiä, tai ainakin jotakin äitiä muistuttavaa. 

Yritin maalata surua paperille ja siitä tuli sininen oksennus.

Olen jumiutunut tänne talooni ja varmaan hyvää vauhtia syrjäytymässä. Kuukausi kotona itkien ei oo hyvä juttu, ottaispa joku nyt ohjauskepeistä kiinni ja ohjais mun elämän selvemmille vesille.

JA sä sanot vaan että aika näyttää, aika näyttää ja niin mäkin sanon että kaipa se näyttää. Että pääseekö kumpikaan yli mun tyhmistä teoista. Luotan aikaan sillä nykyisin se on mun ainoa toivo

Antakaa minulle minut takaisin

En löydä oikeita sanoja kuvaamaan miltä tuntuu. Enää ei tunnu oikein miltään. Todellisuus vaikuttaa vinoutuneelta. Rakennukset ovat liian lähellä kadulla kävellessä. Usein alkaa pyörryttää. Tuntuu, kuin minun ja minulle tärkeiden ihmisten välissä olisi lasinen muuri.
  En hahmota persoonaani enkä ole varma, mitkä mieltymykset ovat oikeasti mieltymyksiäni. En tiedä  olenko ihminen, alien vai kukaan.

Kuin olisin lukinnut itseni
huolellisesti joka puolelta
kiellän tunteet
ja hyvän olon
asiat niin vaikeita
että niiden lähestyessäkin tunnen jo viiltävän kauhun
enkä tiedä miten tästä selvitään
kerro miten?

Taisin myös masentua.
Asiat on kasaantuneet, ja niitä on nyt niin paljon, että on vaikea edes koskea siihen kasaan. Tai katsoa sinne päinkään.

Sun lähellä on hyvä. Just sillä hetkellä. Millä tahansa muulla hetkellä kaikki on ihan helvettiä ja tekisi mieli käpertyä sellaiseksi mytyksi, joka ei kuule tai näe tai puhu mitään.
Ehkä vain tekisi mieli lakata olemasta, tai ainakin leikkiä olematonta.
Päiväni kuljen sumeasilmäisenä, surullisena, etäisenä. Olen jossain kaukana omasta itsestäni.

Olen vihainen ja haluan oman itseni takaisin
(jos sitä on koskaan ollutkaan)

Nyt olis se hetki kun käytetään hashtagia #auttakaa
Onneksi on apua olemassa

On ollut nyt vaikea
saada ruokaa nieltyä
iltaisin nukahtaa
katsoa itseään peiliin
katsoa sinua silmiin
olla raapimatta polvia
ranteita
mitä nyt sattuukaan tielle

Vaikea kirjoittaa tunteistaan junassa puhelimen muistiinpanoihin ja olla itkemättä. Todellisuus on sumentunut ja värit kadonneet, kaikki on harmaata. En tunne surua, vihaa, iloa, olen harmautta, en reagoi mihinkään, tuntuu kuin sieluni olisi karannut.
Pitäisi nauraa, tuntea itsensä hyväksi, jonain päivänä sanoa "olen onnellinen" mutten tiedä miten