Antakaa minulle minut takaisin

En löydä oikeita sanoja kuvaamaan miltä tuntuu. Enää ei tunnu oikein miltään. Todellisuus vaikuttaa vinoutuneelta. Rakennukset ovat liian lähellä kadulla kävellessä. Usein alkaa pyörryttää. Tuntuu, kuin minun ja minulle tärkeiden ihmisten välissä olisi lasinen muuri.
  En hahmota persoonaani enkä ole varma, mitkä mieltymykset ovat oikeasti mieltymyksiäni. En tiedä  olenko ihminen, alien vai kukaan.

Kuin olisin lukinnut itseni
huolellisesti joka puolelta
kiellän tunteet
ja hyvän olon
asiat niin vaikeita
että niiden lähestyessäkin tunnen jo viiltävän kauhun
enkä tiedä miten tästä selvitään
kerro miten?

Taisin myös masentua.
Asiat on kasaantuneet, ja niitä on nyt niin paljon, että on vaikea edes koskea siihen kasaan. Tai katsoa sinne päinkään.

Sun lähellä on hyvä. Just sillä hetkellä. Millä tahansa muulla hetkellä kaikki on ihan helvettiä ja tekisi mieli käpertyä sellaiseksi mytyksi, joka ei kuule tai näe tai puhu mitään.
Ehkä vain tekisi mieli lakata olemasta, tai ainakin leikkiä olematonta.
Päiväni kuljen sumeasilmäisenä, surullisena, etäisenä. Olen jossain kaukana omasta itsestäni.

Olen vihainen ja haluan oman itseni takaisin
(jos sitä on koskaan ollutkaan)

Nyt olis se hetki kun käytetään hashtagia #auttakaa
Onneksi on apua olemassa