Melkein kaksi vuotta on kulunut. En ole ihan varma, olenko muuttunut.
Ulkoisesti ehkä: en ole enää se sama surkea mytty, joka oli jumissa omassa mökissään tuppukylässä, vailla tajua todellisuudesta tai ihmisten kanssa vuorovaikuttamisesta. En enää puhu niin tukahtuneesti ja hiukset eivät ole takussa. En nuku suurinta osaa päivästä ja yöstä, vaan olen aktiivinen ja teen asioita jopa vapaaehtoisesti. Minulla on ihmisiä pysyvästi elämässäni.
Olen muuttanut omaan asuntoon lähemmäs Helsinkiä, koiran ja miehen kanssa. Se mies on mulle hyvä, paljon parempi kuin aikaisemmin oli, ja mäkin olen sille parempi. Päiväni koostuvat rutiineista, kuten tiskaamisesta, ihonhoidosta, vanhojen RIP Vine -videokollaasien uudelleenkatselusta tai sukkien parittamisesta. Aloitin koulun, käyn siellä välillä juomassa kahvia mutta palautan yleensä tehtävät ajallaan ja olen saanut luokkakavereita. Säännöllisyys luo elämääni rakennetta ja tarkoitusta, jota ei ennen ollut.
Koira taas tuli mulle Venäjältä ja vien sitä joka päivä uusiin paikkoihin. Sitä pelottaa, mutta se luottaa että mä voin suojella sitä. Tehdään pitkiä lenkkejä ja opetellaan yhdessä rutiineja. Kuka pelasti ja kenet?
EN venytellyt tai juonut vettä, että pääsin tähän tilaan. Voisin ystävällisesti haistattaa vitut kaikille niille sairaanhoitajille, jotka käskivät minua ajattelemaan positiivisesti tai syömään lautasmallin mukaan. On väärin olla kohtaamatta todellista ongelmaa - se piilee vanhempien alkoholismissa, koulukiusaamisessa, yksinäisyydessä tai lapsuuden hylkäämisessä EIKÄ siinä, ettei Jessican lautasella ole tarpeeksi salaattia. Mua suututtaa suunnattomasti se, miten mielenterveysongelmiin suhtaudutaan vielä Herran Vuonna 2018.
Menen vieläkin vaikeaksi kaupan kassalla, ja uskon välillä raudanlujasti, että kaikki vihaavat minua sydämestään. Oikeastaan yhä kaikki ajattelu ja suhtautuminen perustuu siihen, ettei kukaan pidä minusta. Se on surullista, mutta minusta on tulossa parempi.
Oon sellainen huonekasvi, jota unohdit kastella monta viikkoa, ja osa lehdistäkin tippui jo pois kun se säilöi vesivarannot juuriin ja keskittyi selviämään, odotti veden tuloa. Alan pikku hiljaa elpymään, oksan nokissa näkyy pieniä keltavihreitä silmuja, aurinkokin kevään merkkinä pilkottaa. Musta tulee hyvä.
