Kissoja katoin keltasesta pörssistä

ja kävelin päin tiiliseinää,

mut kaikki aika ok tänään. Oli peittoihin kietoutunut viikonloppu, makoiltiin ja putoiltiin sängystä. Hymyilin kun oot niin kiva. Otin kuvia kynttilänvalossa, niistä tuli lähinnä mustaa mutta sun kulmakarvat erottui ja jollain tapaa ne oli kivoja. 

On ikävä jonnaa ja kesää. Nyt istun omassa sännyssä ja on vähän kylmä ja kolkko. Mietin sitä ku valitin Pariisissa et on liian kirkasta, ja Riva del Gardassa sitä että on liian kuuma. No, nyt on liian...kuolema?
 Syksy toistaa itseään joka vuosi enkä enää jaksais mutta myönnyn, annan sen viedä, joka vuosihan tää on käytävä ja itkettävä, et vois olla taas keväällä onnellinen. Koht taas alan varmaan juomaan kaljaa, vaikken siit tykkää.

Ajattelin, et sit kun saan oman kämpän, niin voisin ripustaa joka paikkaan led-valoja, eikä haittais vaikka ne olis vähän vääränvärisiä. Ja et vaikka olis aina makaronia ruoaksi niin ois aina valkoviiniä kaapissa. 

Yritän valita asuinpaikkaa sillä tavalla että mun kaverit jaksais tulla sinne aina.
Näen unia missä sovitaan menneisyyden ihmisten kanssa, et kaikki on hyvin eikä tarvii enää olla loukkaantunut ja vihainen. Niistä on tullut pikku lampaita ja silittelen niiden pörröisiä päälakia. Anteeksianto kaikille ja kaikelle auttaisi mua elämään eteenpäin

How to manage life when you don't exist

Kovin väsynyt, peloissaan, en jaksa luottaa, ja aina iltaisin kun se toinen on jo nukahtanut mietin pitkään että miten kysyisin, mutta se höpisee unissaan enkä halua sitä herättää.

Junassa kirjoitin pahoja sanoja kirjaan. Vastapenkin nainen kutsui käsialaani kauniiksi ja siitä tuli jotenkin surullinen olo.  

Äiti sanoi, että minussa on sisällä hurjasti rakkautta, että olen herkkä ja huomaan enemmän asioita kuin muut. 

Ehkä siksi etten oikein elä itsessäni, elän siinä välitilassa joka on kehoni ja muun maailman välillä. Sieltä minä tarkkailen maailmaa, teen havaintoja, unohdan olla oma itseni sillä sellaista ei oikein ole. Ehkä siksi on vaikeaa olla sinun kanssa tai muidenkaan. Joudun välitilasta itseeni ja huomaan ettei minua ole. Osaan elää vain muiden kautta?

Muup muup muup

Olen vain väsynyt pieni voimaton kuumeinen yskäinen muup, enkä tahtoisi kenellekään pahaa. En jaksa enää pelätä, ja päätin että minusta tulee voimakas muup joka ei enää ahdistu kenenkään seurassa tai anna pahoille surullisille ajatuksille valtaa.Tänään tuntuu hyvältä sydän. 

Ja vaikka toinen sanoikin yhtenä päivänä, että mitä jos kaikki tunteet loppuu, eikä sille voi mitään, niin en minä jaksa sitäkään enää pelätä. Kaikki loppuu joka tapauksessa ((viimeistään kuolemaan)) ja minä tahdon nauttia siitä sitä ennen enkä itkeskellä sängynnurkassa toisen kanssa tulevaa loppumista. 

Loppuelämäni ensimmäinen onnellinen päivä alkaa tänään. Cheers!

Itse henkilökohtaisesti en olisi tästä niin varma

Tällä hetkellä olen niin luovuttamaisillani kaiken kanssa, että olen joutunut kirjoitttelemaan erivärisillä tusseilla (jotka ostin viimeisillä ruokarahoillani Valintatalosta) seinille lappuja, joissa kerron:
 "Olet juuri hyvä noin!"
 "Muista varata hammaslääkäri!"
 "ET4 koe ENG4 O-merkintä pois MuKuPortfolio"
 "Smile! :)"
???

Haa haa, menetin elämästä hallinnan jo aikoja sitten. Tämä on mun kotileikki, missä kukaan ei koskaan kasva isoksi tai ota vastuuta eikä siitä koidu seurauksia. Koitan esittää, et olisin ees jotenkin kartalla edes mun omista kotileikeistä.

Olisi kivaa asua omassa kodossa. Voisin viedä sinne kaikki mun kasvit ja laittaa kaikki omille paikoilleen ja vihdoin antaa niille nimet. Ripottelisin kynttilöitä vähän sinne tänne ja seinälle voisin laittaa kaikki postikortit, mitä olen seikkailuiltani tuonut. Torstai-iltaisin me voitaisiin juoda viiniä. Tai muulloinkin.
En vaan haluaisi istua junassa enää ikinä 

Daylight time

Kesä oli yksi suuri seikkailu. Risteilin junalla pitkin Eurooppaa ystävän kanssa, jonka suurensuuren arvon tajusin vasta matkalla. Tapasin uusia ihmisiä joille yritin puhua kielillä joita en osannut. Tilasin vahingossa kylmää kahvia ja totesin Berliinin olevan vietävän typerä kaupunki, jonne en mene enää paitsi jos pakotetaan. Eksyin eri suurkaupunkien metroihin tuntikausiksi ja juhlin isoilla klubeilla sekä pienissä shishabaareissa. Kerran juutuimme samaan junahyttiin hyvin epäilyttävien albanialaisten kanssa ja jouduimme toteuttamaan monimutkaisen pakosuunnitelman, huomio suuntautuneena selviytymiseen menimme junalla vahingossa Saksaan saakka.

Eniten silti nautin ihan vain siitä, kun iltaisin saatettiin kävellä Bellsin kanssa hostellin läheisillä kaduilla uupuneina kuluneesta päivästä ja puhua elämästä, sytyttää savukkeet yhdessä ja istua ehkä kadulle. Olla ihan tuntemattomina kaupungissa, josta ei itsekään tiedä melkein mitään. Se on matkustamisessa viehättävintä. Matkustaminen on mulle sellaista elämän eteenpäin vievää voimaa, selviän talvesta ajatellen niitä uusia siistejä ihmisiä, jotka ensi kesänä taas tapaan.

Kun oot poissa, mä kuljen täällä sun hupparissa, pyörin peitoissa enkä päästä teekuppia käsistäni. Tämä kesä sun kanssa oli jotain sellaista mitä en ole ennen kokenut.
Kestät mua vaikka mun jalat hankaa ja kädet raapii ja vaikka välillä tiputan sun kuulokkeet maahan tai vahingossa lyön sua kyynärpäällä vaikka yritin halata.
Olet puhtaasti hyvää energiaa. En tiedä saako kiittää, mutta kiitos kun olet siinä.

kipuiseja

Oon saanut olla tosi pitkään yksin. Sinä aikana oon harrastanut erinäisiä kertaan päättyneitä liikuntalajeja, syönyt avokadoa salaatissa (mutta myös nutellaa purkista) ja miettinyt itseäni paljon. Millainen olen, millainen haluaisin olla. Luulin tuntevani itseni läpikotaisin, mutta sitten kun en enää ollutkaan yksin. Kun löysin mut makaamasta sohvalla sun kainalossa ja huomasin miten mun jalat tärisee ja hankaa kun ei voi muuten purkaa ahdistusta. Minussa on suuria kipuja, mutta en näe niitä. Sinä olet minä, miksi tuntuu pahalta olla sinun lähelläsi? Oon varmaan vaan joku jättiläismäinen haava, joka kirvelee jatkuvasti ja kivistää. Jos tulet liian lähelle, haavani ei saa henkeä enkä minäkään. Pitäisi pyytää sinua odottamaan kaksi viikkoa, vetäytyä luolaan parantelemaan
'
mutta silti, sinä olet minä. En voi uskoa että olet olemassa ja haluat kävellä kanssani ja käydä siwassa ja uimassa. Aika kivaa.

Paris//Nantes//Bretagne

I'm sorry for the spam, or then again maybe not 

:---)

Je veux aller à la plage

Jälleennäkeminen rakkaan ystävän kanssa on yksi parhaista olemassaolevista tapahtumista. Montparnassen juna-aseman ulkopuolella pitkään halaaminen sai mut iloisemmaksi kuin mikään vähään aikaan. Sitä seuraavat päivät olin kuitenkin koko ajan vähintään yhtä onnellinen kuin tuolla kyseisellä hetkellä, ja sellainen onnellisuus on aika kivaa. Matkustella kauniissa maassa rakkaiden ihmisten kanssa ja yrittää puhua ranskaa ("Haluan mennä rannalle", yhden lauseen opin!).

Siellä on ihan kesä jo. Jätin takin naulakkoon ja puhelimen lentokonetilaan (heh), ja ajeltiin ratikalla keskustaan. Kun menee ulkomaille, niinkin tavalliset asiat kuin ratikka tai supermarket tuntuvat upeilta ja ihmeellisen kauniilta. Päädyin matkustellessani aika kummallisiin paikkoihin kuten rantahuvilaan Bretagneen ja yhdeksänkymppisen taiteilijapariskunnan päivällisille (joista toinen puhui välttävästi suomea!) mutta se oli vain puhdasta loistavuutta.

¨

Nyt Suomi on kylmä ja typerä ja ihmiset vähän samaan malliin, mutta ehkä vika on päässä ja siellä on taaskin liikaa spagettia. Vappuun on enää kolme viikkoa (kuten täysi-ikäistymiseen????????) joten heh ehkä tässä jaksetaan. Pitää vähän juoksennella huudellen kaduilla ja nauraa kuoliaakseen tyhmille videoille, sellaisesta voi ammentaa elämänenergiaa. 

Ajatuskehä

- Löysin kivan tyypin sillan alta perjantaina.Viikko Ranskaan. Jaksan kyllä, vaikka pää lähti irti. Ajatukseni juoksevat minua karkuun ja tosissani pelkään, että jonain päivänä yhteys katkeaa enkä enää yhdistä aivoja ja ruumista.

kaula roikkuu korussa,

minä sinussa

miksi enää roikun sinussa?

"mitä sen päässä oikein liikkuu? luulen et spagettia"

jos etsii liikaa ei löydä. 

niin. niin. 

haluaisin olla tosi kännissä ja juosta käsi kädessä jonkun kanssa riihimäen ratapihalla. se olisi hyvä. 

pelkään yhä enemmän hukkuvani pääni sisään. se ei olisi hyvä. 

puhun pääni sisällä ja hymyilen pääni sisällä ja siellä on oikeastaan kaikki. ulospäin olen luultavasti tyhjä kuori. miksi? 

haluaisin itseni koota kasaan ja saada toimivaksi. miten sen tekisi. 

kauniit asiat lipuvat kauemmaksi mutta kevät lähenee. pelkään vain menettäväni kaikki ystävät ennen sitä. en osaa heistä kiinni pitää. mitäpä jos niin käy?

etsin elämäni rakkautta, yhä edelleen vain etsin. elämäni rakkaus voisi olla vaikka 

valokuva          tai 

                                  musta huopakangastakki. 

ei sillä sen väliä- 

luulenpa vain, että etsin väärästä paikasta. useimmat elämänrakkaudet ovat vääriä. ehkä rakastun itseeni ensin.

ja kokoan pääni. pää hajoaa. pää on miljoonassa paikassa eikä enää missään. syön nuudelini ja poltan savukkeeni ja sitten rummuttelen polvia ja katselen muualle, raavin ranteita että jäisi jotain jälkiä siitä että on elossa, kun ei muuten siltä tunnu.

mitä minulle oikein tapahtuu.
puhut sanoja ja en tiedä miten reagoisin niihin. yritän reagoida niinkuin normaalit ihmiset. tehdä samoja juttuja kuin ne. nauraa sopivissa kohdissa jne.
minä en halua katsoa peiliin enkä halua että näet minua enkä myöskään halua puhua kenellekään. haluan maata ihan hiljaa ja kirjoittaa sanoja selkään. piirtää kukkia.

olen ollutkin onnellinen

Minä kävin Tukholmassa. Laivalla laivailin sinne ja takaisin. Oli suhteellisenkohtuullisen aurinkoista ja oranssia. Se teki päivästä erityisen. Matkalla tapasin myös sveitsiläisiä ja australialaisia, mikä oli suhteellisenkohtuullisen siistiä. Yhden asian oivaltaminen oli myös siistiä:

Ihmiset joiden välistä kävelen joka päivä ovat hirvittävän tekopyhiä ja teennäisiä. En kestä olla seurassa, jossa jokainen ajattelee hiljaa pään sisällä:
onko  tuo tarpeeksi cool, voimmeko puhua sille?
Näytänkö tarpeeksi elämään kyllästyneeltä? Onko outfittini tarpeeksi mustanharmaa?

Siis päätin: päästä irti. Kun minä en tarvitse heitä mihinkään, eivätkä he tarvitse minua mihinkään. Minun on hyvä olla näin, hyvien rakkaiden ihmisten kanssa. En halua jokapäiväistä pahaa mieltä ja epävarmuutta! -miksi siis hakeutuisin sellaiseen seuraan?

Tyytyväinen voi olla, kun  antaa turhien mieltäpainavien asioiden leijua tuulen mukana tiehensä ja keskittyy siihen, mikä on olennaista ja mikä tekee itsen iloiseksi. Kukaan ei tule käskemään sinua olemaan onnellinen, vaan se on sinusta itsestä kiinni. Mielikuvissa on kaikki; voi olla onnellinen, vaikka makaisi olohuoneen lattialla. Pään sisällä  on ääretön maailma.

Olen ollut(kin!) viime aikoina onnellinen. Olen saanut haleja ja uusia ystäviä. Tomaatit, paprikat ja pavut ovat itäneet ja ovat nyt pieniä elämänhaluisia taimia. Se on ehkä parasta, mitä tällä hetkellä on. Katsoa miten taimet kurottavat kohti aurinkoa.

Kaipaan spontaaniutta. Tyyppiä, jonka kanssa
kiivetä hylättyyn torniin
kävellä radanvarsia yöllä
mennä kasvitieteelliseen puutarhaan
kavuta puuhun
liftata Tromssaan
uida tunturijärvessä
ja niin edelleen...
nauraa ja syödä kirsikoita. 

Anything worth doing is worth overdoing

Viime päivät ovat olleet auringon ja ystävien yliannostusta, ja se on tehnyt minulle todella hyvää. Käväisin ensin tanssimassa vanhat (heh), Setelillä oli sen jälkeen kivat juhlat ja sitten päätimme muuten vain juhlistaa elämää tai vaihtoehtoisesti kolmen päivän putkea. Nyt loikoan sängyssäni kääriytyneinä peittoihin ja tuhiseva Seteli tuhisee. Ulkona paistaa jo aurinko. Kaikki on enemmän kuin hyvin! Sain ehkä elämän reunasta kiinni.

Sisäistin myös otsikon julistaman ajatuksen: jos jokin on kivaa, eiks sitä kannattaisi tehdä aivan saatanasti, sillä eikö elämän tarkoitus loppujen lopuksi ole nauttia. Liikaa auringonpaistetta, liikaa ystäviä, liikaa hyvää viiniä ja hyviä päiviä. Liikaa on juuri sopivasti, just täydellinen määrä.

On matka niin pitkä, kun jalat on poikki

Sosiaaliset kuviot ovat tällä hetkellä tosi pahassa jamassa. Ihan tosi tosi pahassa. En osaa pitää vanhoista ystävistä  kiinni, enkä tehdä uusia. Muutenkin tuntuu, etten melkeinpä uskalla edes puhua kenellekään, kun kaikki ovat liian hyviä minulle. He kyselevät kuulumisia ja ovat huolissaan. Tiedän, ettei minusta olisi koskaan samaan, joten en oikein osaa vastata heidän viesteihinsä mitään sillä tuntuu, että jään kiitollisuudenvelkaan. Tiedostan kyllä, että ajattelutapani on todella nurinkurinen, mutten voi sille mitään.

Hyviä asioitakin on:  lähden pääsiäisenä Ranskaan kyläilemään ihanan ystävän luona! Ajattelimme olla ensin muutaman yön Pariisissa, ja sitten mennä Nantesiin. Ranskassa viini on halpaa ja kadut täynnä merkkejä historiasta ja kulttuurista. Jotenkin täydellinen vastakohta Suomelle, jossa kaikki pyritään pitämään niin neutraalina ja tunnottomana. Odotan kameran ja lonkkarin (ja kenties ukulelenkin) kanssa keskelle unelmieni tunnelmaa, uuden kivan ystävän kanssa. Tästä voisi tehdä sellaisen unelmien tumbrl-matkan!! (huomaa osittainen sarkasmi) Matka näyttäisi kamerassa, mielikuvissa ja mielissä hyvältä ja ihanalta. Jota voisi myöhemmin muistella, Siiriä kotiin odottaessa.

Energiani ovat olleet tuhannessa eri asiassa levällään, enkä ole voinut keskittyä mihinkään kunnolla, mistä on varmasti tullut se juureton fiilis. Karsin siis turhat harrastukset pois ja pidin vain ne, joista oikeasti välitän. Nyt, tai ainakin kohta, on hyvä ja levollinen olo, kun aikaa jää myös itsensä hoitamiseen ja hyvän mielen ylläpitämiseen.

Tässä spugeminä, Etelämäen kuvaamana:

Human beings are strange when you are a stranger

Päätin alkaa tehdä suuria muutoksia, sillä olin liian kauan kertonut itselleni, etten pystyisi muuttumaan. Jos minä en pysty muuttumaan, muutan ympärilläni olevia asioita.

Vaihdoin koulua, lähdin huonosta valerakkaudesta ja lakkasin välittämästä välinpitämättömien ihmisten ajatuksista.
Irtaannuin siis käytännössä kaikesta. Vanha tuttavapiiri katosi, minusta eniten välittävä ihminen katosi, ajatukset omasta epävarmuudesta, joilla olin täyttänyt pääni viimeiset kaksi vuotta, katosivat. Jäljelle jäi tyhjä ja juureton ihminen, joka on kuin hattaraa.

Hän saattaa kesken lausetta alkaa puhumaan jostain aivan muusta. Hän kävelee kadulla kohti koulua ja alkavaa oppituntia, mutta muuttaakin mielensä, kääntyy ja menee kirjastoon nukkumaan lastenosastolle. Hänestä ei oikein saa kiinni, sillä kukaan ei oikein tiedä kuka tämä kummallinen henkilö on: kukaan ei tunne häntä.
Hän toistelee päässään nykyisin lausetta "Minä vain yksinkertaisesti olen olemassa, ja jotain tapahtuu." Mikään tapahtunut ei oikein liity häneen, vaan henkilöön, jota hän esittää ja joka hän kovasti tahtoisi olla. Kun ulkokuori on hukassa, tämä ihminen on vain sarja hämmentyneitä katseita ja epätoivoisuutta.

Toivottavasti joku nappaa nilkoista kiinni, ennen kuin hän leijuu liian korkealle olemattomuuteen.